Masennus päiväkirja osa 1

Huom: tämä teksti sisältää kaikenlaista turhaa "itsekseen höpöttelyä" joten ei kannata lukea koska, veikkaan ettei ketään oikeasti kiinnosta.




No olen nyt viimeaikoina potenut masennusta yms. Eräs hyvä ystäväni suositteli minulle ns "päiväkirjan kirjoittamista".. Sellaista johon kirjaan kaikki tunteeni ja muuta sellaista. Tarkoituksena olisi siis oppia ymmärtämään paremmin omia tunteitaan ja saada purkaa pahaa oloa.


En loppujen lopuksi ymmärrä omaa masennustani. Se on ärsyttävää ja tuo vain pahaa mieltä. Masennus saa ajatukseni jakautumaan. Normaalisti positiivisesti ajattelu ja hyvien asioiden löytäminen jokaisesta huonostakin asiasta on kadonnut. Masennusta on vaiheittain ja se iskee kuin salama.. Aluksi oloni on hyvä. Ajattelen asioita hyvin positiivisella asenteella ja oloni on erittäin rento. Ajatuksia tulvii ja mikään ei oikeastaan haittaa minua. Kavereiden kanssa on kiva olla ja mielen tilani on erittäin tyyni. Sitten yhtäkkiä mielentilani muuttuu todella apeaksi. Koen hymyilemisen erittäin vaikeaksi. Kaikki värit tuntuvat häviävän ja jokainen asia tuntuu ahdistavan. Koen itseni erittäin tylsistyneeksi mutten silti osaa tehdä asialle mitään. Joka asia ahdistaa. Koitan puhua normaalisti ja jutella äidin kanssa mutta äänestäni kuulee selvästi alakuloisuuden. Minua inhottaa että tiedän äänensävyni ärsyttävän äitiä. Se inhottaa minua. Se itkettää minua mutta kyyneltäkään ei tule ulos. Ymmärrän että äidilläkin on paljon stressiä töitä ja muista. Haluaisin auttaa mutta oma pahaoloni puskee läpi jokaiseen asiaan. En ymmärrä itseäni ollenkaan. Tuntuu kuin en hallitsisi mieltäni tai kehoani vaan seurasin jonkun toisen elämää tämän silmillä. Minua väsyttää paljon ja yleensä levätessä tunnen oloni hyväksi. Nukkuminen tuntuu hyvältä. Silti minusta tuntuu että nukkuessa hukkaan elämääni. No niinhän minä perjaatteessa teenkin. Vaikka nukkuessa tunnen oloni levolliseksi niin heräilen kokoajan. Se on rasittavaa ja saa minut hermostumaan. Herätessäni olen väsynyt. Aamuisin oloni on aina parempi.. Pidän yllä toivoa että aina tänään joku muuttuu.. Tiedän sisimmässäni ettei mikään silti muutu. Päivä on aivan samanlainen kuin eilenkin. Koulussa on yksinäistä ja kotona on yksinäistä. Tuntuu ettei kavereita olisi ollenkaan. En edes ymmärrä miten jaksan aina pettyä siitä kuinka päivä ei tuonutkaan mitään uutta mukavaa.. Sehän on täysin normaalia. Jokaisen ihmisen päivä on varmasti aika yksitoikkoinen. Tosin en tiedä onko se läheskään niin tylsä kuin omani. Inhoan sitä kuinka en tyydy mihinkään. Inhoan omaa ajattelutapaani ja suhtautumistani elämään koska, tiedän että minä en normaalisti ajattele niin. Miksi ihmisen pään sisällä pitää jyskyttää niin erilaiset asiat? Miksi inhoan ihmisiä jotka, sanovat haluavansa kuolla vaikka eivät tarkoita sitä. Miksi silti itse sanon niin? Tiedän että, haluan elää. Pelkään kuolemaa. Se on normaalia. Miksi siis haluaisin kuolla? En haluakkaan.. Miksi silti sanon niin? En tiedä sitä itsekkään.  Olen aina ollut sitä mieltä ettei saa sanoa mitään ellei todella tarkoita sitä. Olen edelleen sitä mieltä. Sanon parhaalle ystävälleni haluavani kuolla. Valitan elämästäni ja kaikesta mahdollisesta vaikka tiedän katuvani sanomisiani jälkeen päin. Niin teenkin. Minua hävettää nähdä ystävääni. Minua hävettää oma käytökseni ja se etten ymmärrä sitä. Minua harmittaa ja suututtaa ettei kukaan muukaan ymmärrä sitä.. Tosin miten kukaan voi ymmärtää mitä käyn läpi jos en itsekkään. Inhoa valittaa asioista. Haluan olla neutraali ja oppia näkemään asiat realistisesti. Normaalisti teenkin näin. Ajattelen kaiken niinkuin kuuluukin. Tiedän mihin pystyn ja mihin en. Osaan asettaa tavoitteeni niin että pystyn tavoittamaan ne. Tiedän etten pety elämässä jos pystyn hyväksymään sen omat ehdot ja säännöt. Silti masennuksen aikoihin en osaa tehdä mitään. Minusta tuntuu kuin minulla olisi oikeus vaatia jotain jostain. Tunnen että, minulla olisi oikeus saada onnellinen nuoruus ja elää täyttä elämää niinkuin muutkin. Tiedän ettei asiat tapahdu yhtäkkiä ei ehkä koskaan. Silti petyn kun asiat eivät muutukkaan kuin taikaiskusta. Eivät tieteskään.. Mitä odotin? En mitään? Miksi sitten petyn niin paljon? En ymmärrä!
Tunnen elämäni tylsäksi ja itseni elottomaksi. Minusta tuntuu että haluaisin vain itkeä mutten saa kyyneltäkään tirautettua. Tunnen olevani yksin. Yritän kuvitella oloani paremmaksi. Koitan saada itseni lepäämään. Minua stressaa. Haluaisin puhua näistä asioista vanhemmilleni ja ystävilleni. Haluan saada ymmärrystä ja vastauksia ja turhadun kun en saakkaan niitä. Äitini ei ymmärrä. Hän vain suuttuu. Joskus riidellessämmä hän sanoo erittäin ilkeitä asioita. Tiedän ettei hän tarkoita niitä. Silti musitan ne joka päivä. Ne syövät minua. Rakastan vanhempiani silti kaikki hyvät muistot tuntuvat joltain mitä minulla ei koskaan ollutkaan. Tai sellaisilta mitä en tule koskaan enään saamaan takaisin. Kaikki onnellset pienetkin hetket perheen kanssa tuntuvat kuin niitä ei enään tulisi olemaan. Erilaiset ajatukset ravaavat päässäni ja koitan saada niihin jonkilaista tolkkua. Kadehsdin muita. Kadehdin muiden elämää ja sitä mitä heillä on. Se tuntuu epäreilulta. Vaikka tiedän että minullakin on paljon mitä heillä ei ole. Silti tunnen turhaa kateutta. Tiedän ettei se ole oikein. Enkä tule saamaan mitään vaikka kadehtisin. On normaalia olla kateellinen jostain. Kateus voi olla tervettä. Se antaa yrittää.. Oma kateuteni on enemmän sairasta. Se on halveksuvaa ja saa minut vihaamaan muita ja itseäni. Loukkaannun helposti ja suutun asioista joista ei pitäisi. Asioista jotka ovat täysin turhia. Suutun jos joku voi tehdä asioita joita minä en. Jos joku saa olla väärässä mutta minä en. Osittai siihen on syynsä ja osittain se on vain turhaa halveksuntaa. Yritän vitsailla siitä kuinka ihmiset vihaavat minua ilman syytä. Yritän olla välittämättä siitä että minusta tehdään syntipukki vain siksi että, muut saavat jonkun jolle olla vihainen. Se on väärin enkä pidä siitä. Haluaisin tukea enkä aina kestämään sitä yksin. Minua osittain harmittaa että ihmiset eivät viitsi auttaa minua koska, pelkäävät pilaavansa oman maineensa. Vaikka se ei ehkä olekkaan näin. Tein sen taas. Halveksin muita ja suutun. Teen omat johtopäätökseni. Kyllä minulla varmasti on ihmisiä jotka haluavat auttaa.. Tai ehkä ei. En tiedä. Tiedän ärsyttäväni ystäviäni ja vanhempiani käytökselläni. Koitan kätkeä sen mutten osaa. Yritän tehdä asioita ollakseni ärsyttämättä muita. Tiedän että, sekin ärsyttää muita. En edes tiedä yritänkö oikeasti vai teenkö sen tahallani. Osittain haluan ihmisten huomaavan pahan oloni ja tukevan minua. Osittain en halua ihmisten tunkevan nokkaansa asioihini. Haluan että, asiat muuttuvat enkä vain että niihin yritetään tehdä muutos. Vaadin asioita mielessäni. Minusta tuntuu että, ihmiset ovat minulle velkaa. Ei.. Eivät ihmiset.. Mutta joku on. Koitan monesti pohtia mistä elämässä on kyse. Onko olemassa ns "tasapaino" ihmisen elämässä joka tarkoittaa että, on hyviä ja huonoja aikoja. Joku hyvä asia pitää maksaa jollain pahalla ja joku paha korvataan hyvällä.. Jos niin on niin saanko minä jotain hyvää? Vai olenko sittenkin elänyt jo hyvät hetkeni. Vai onko elämässä karma? Joudunko maksamaan jostain mitä olen tehnyt? Vai onko elämä vain tarkoitukseton? Se voi olla hyvä tai huono? Tai molempia? Pelkään että näin on.. Pelkään kaikkea. En halua maksaa mistään. En halua tälläistä elämää.. Toisaalta pelkään kaikkea hyvääkin koska, pelkään että, sekin romahtaa.. Kun olen masentunut pelkään kaikkea. Hyvää ja huonoa. Normaalisti löydän jotain hyvää jokaisesta asiasta. Olen menettänyt sen ajattelutavan....


Noin.. Toi ehkä riittää terapeuttisesti tällepäivälle.. Ehkä se oikeesti helpottaa vähän kun saa asioita ylös. Kaikki mitä tossa lukee on kaikki se mitä mun päässä liikkuu. En tiiä miks oon kirjottanut sen noin kirjakielellisesti mut kai se on niin miten mä asiat ajattelen... Antaa sen olla niin.