En ookkaan nyt muutamaan päivään kirjotellu vaikka pitäis joka pv. Shame on me. No viimepäivät on kuluneet ihan jees meiningilla. Mitään sen ihmeempiä ei oo tapahtunut mulla olo on ollu ihan jees.
Nytten olo on taas vähän ahdistava. Olen jotenkin huomannut että iso syy masennukseeni on yksinäisyys. Vanhemmat on huomenna lähössä mökille laittamaan paikkoja talvikuntoon. Itse en tykkää olla mökillä kun siellä tulee vain joka asiasta. Mutta kummiskin. Pyysin sitten kaveria tulemaan kylään mutta tämä oli jo lovannut olla poikkiksen kanssa. Siinävaiheessa mieliala todella laski. Olen huomannut samantapahtuvan monesti. Jos olen kaverin kanssa ja tämä kertoo suunnitelmistaan tai on luvannut olla jonkun toisen kanssa niin tunnen itseni heti hirveän yksinäiseksi. Luulin että olisin ehkä tottunut siihen mutten näköjään olekkaan. Joskus osaan nauttia yksityisuudestä mutta nykyään minusta tuntuu että sitä on liikaa. Olen koulussa aina yksin ja kotona aina yksin. Minulla ei ole edes paljon kavereita joiden kanssa hengaan.. Tai onhan noita kavereita monta ja hyvänpäivän tuttuja mutta kukaan ei ole sellainen kenenkanssa tykkäisin viettää aikaa vapaa-ajalla. kavereita joiden kanssa yleensä hengaan on 4. Yksi on paraskaverini (joka on usein bf:nsä kanssa) toinen on hyvä ystäväni mutta tämä käy koulua vantaalla ja viettää paljon aikaa ihmisten kanssa siinä. Ei meillä ole kuin 1 yhteinen kaveri muutenkaan. kolmas asuu ihan vieressä mutta tälläkin on paljon omia kavereita, töitä ja koulua (ikää kun on jo 18). neljäs on sitten lapsuudenystäväni joka asuu helsingissä... Ei siis ole paljon seuraa. Vanhemmat eivät ole mitään hirveän seurallista porukkaa muutenkaan. Äiti aloittaa työt kun tulen koulusta jo lopettaa vasta ilta myöhään. Ei me siis puhuta paljon. Iskän kanssa nyt ei muutenvaan puhuta niin paljon. Ei vaan oo oikein mistä puhuta eillei heitetä jotain läppää. Ainoa pelastukseni on ehkä yksi erittäin hyvä ystäväni amerikasta mutta aikaeron takia tällekkin voi puhua vaan iltaisin D:
Elämäni on siis suoraan sanottuna helvetin yksinäistä.
Jos itselläkin olisi vaikka poikakaveri niin voisin olla edes sen kanssa muttei ole. On hyvä että, sain tämänkin sitten selville mutta nyt mietin että, ehkä en pääse masennuksesta eroon niin kauan kun olen yksinäinen. Yksin oleminen on kuin myrkkyä sielulle kun ihminen kummiskin on "lauma eläin". Noh eikai tässä auta muu kuin hyväksyä se tosi asia ettei asiat tule muuttumaan ainakaan ihan heti..
Ainiin ja rupesin taas vetämään niitä masennus pillereitä. Saas nähä miten toimii.
Minulla taas on kavereita, mutta kenellekkään ei oikein voi purkaa tunteita. Heitä ei kiinnosta,vaikka itse lohdutan aina heitä. Se ei tunnu reilulta. Kannan omien taakkojen lisäksi muiden taakkoja, ja joskus haluaisin vain huutaa kaikkien salaisuudet koko maailmalle. Antaisiko se hyvän olon? Ehkä kahdeksi sekunniksi. Sitten minulla e olisi kavereitakaan. Elämä on... sanonko mitä? Täynnä kaikkea outoa, turhaa, tarpeetonta, surua, masennusta. Minua ärsyttää. Ja surettaa. Lisäksi olen luultavasti tulossa hulluksi.Ja tunnen olevani yksin, vaikka minulla on kavereita vaikka kuinka paljon. Kaveriporukassakin voi olla yksinäinen.
VastaaPoistaMiten olisi kirje-tai sähköpostikaveri? Minä ainakin voisin kuunnella mielelläni, masennusta kun ilmenee itelläkin. Ja muutenkin, minä olen todella iloinen, jos voin auttaa jotakuta tuntemaan paremmin, vaikkeivät he antaisi vastapalvelusta tai kiitosta. Sekin on epäreilua, mutta minua inhottaa vielä enemmän ajatus siitä, että olisin itse huono ihminen joka ei kuuntele ja lohduta. Kerro minulle, jos masennut jälleen. Minä haluan kaikille vain hyvää, myös sinulle. Jos masennut, se ei ole virhe, vaan ikävä tilanne, jossa ystäviltä saa odottaa tukea. Jos et saa sitä, muista, että minä olen olemassa, ja haluan sinun piristyvän, vaikka olet minulel tuntematon ihminen. Muista minut, sillä minäkin sinut! Vuorovaikutus on tärkeää, ja haluan auttaa, jos vain otat avun vastaan. Yritä taistella masentumista vastaan.
VastaaPoista