Masennut päiväkirja osa 3

En ookkaan nyt muutamaan päivään kirjotellu vaikka pitäis joka pv. Shame on me. No viimepäivät on kuluneet ihan jees meiningilla. Mitään sen ihmeempiä ei oo tapahtunut mulla olo on ollu ihan jees.

Nytten olo on taas vähän ahdistava. Olen jotenkin huomannut että iso syy masennukseeni on yksinäisyys. Vanhemmat on huomenna lähössä mökille laittamaan paikkoja talvikuntoon. Itse en tykkää olla mökillä kun siellä tulee vain joka asiasta. Mutta kummiskin. Pyysin sitten kaveria tulemaan kylään mutta tämä oli jo lovannut olla poikkiksen kanssa. Siinävaiheessa mieliala todella laski. Olen huomannut samantapahtuvan monesti. Jos olen kaverin kanssa ja tämä kertoo suunnitelmistaan tai on luvannut olla jonkun toisen kanssa niin tunnen itseni heti hirveän yksinäiseksi. Luulin että olisin ehkä tottunut siihen mutten näköjään olekkaan. Joskus osaan nauttia yksityisuudestä mutta nykyään minusta tuntuu että sitä on liikaa. Olen koulussa aina yksin ja kotona aina yksin. Minulla ei ole edes paljon kavereita joiden kanssa hengaan.. Tai onhan noita kavereita monta ja hyvänpäivän tuttuja mutta kukaan ei ole sellainen kenenkanssa tykkäisin viettää aikaa vapaa-ajalla. kavereita joiden kanssa yleensä hengaan on 4. Yksi on paraskaverini (joka on usein bf:nsä kanssa) toinen on hyvä ystäväni mutta tämä käy koulua vantaalla ja viettää paljon aikaa ihmisten kanssa siinä. Ei meillä ole kuin 1 yhteinen kaveri muutenkaan. kolmas asuu ihan vieressä mutta tälläkin on paljon omia kavereita, töitä ja koulua (ikää kun on jo 18).  neljäs on sitten lapsuudenystäväni joka asuu helsingissä... Ei siis ole paljon seuraa. Vanhemmat eivät ole mitään hirveän seurallista porukkaa muutenkaan. Äiti aloittaa työt kun tulen koulusta jo lopettaa vasta ilta myöhään. Ei me siis puhuta paljon. Iskän kanssa nyt ei muutenvaan puhuta niin paljon. Ei vaan oo oikein mistä puhuta eillei heitetä jotain läppää. Ainoa pelastukseni on ehkä yksi erittäin hyvä ystäväni amerikasta mutta aikaeron takia tällekkin voi puhua vaan iltaisin D:

Elämäni on siis suoraan sanottuna helvetin yksinäistä.

Jos itselläkin olisi vaikka poikakaveri niin voisin olla edes sen kanssa muttei ole. On hyvä että, sain tämänkin sitten selville mutta nyt mietin että, ehkä en pääse masennuksesta eroon niin kauan kun olen yksinäinen. Yksin oleminen on kuin myrkkyä sielulle kun ihminen kummiskin on "lauma eläin". Noh eikai tässä auta muu kuin hyväksyä se tosi asia ettei asiat tule muuttumaan ainakaan ihan heti..

Ainiin ja rupesin taas vetämään niitä masennus pillereitä. Saas nähä miten toimii.

Masennus päiväkirja osa 2

Olen kummasti huomannut että, tää kirjottelu helpottaa kummasti mun oloa. Nyt jälkeenpäin kun lukee tota omaa tekstiä niin se on suorastaan hävettävää.. On jotenkin tosi outoa että tollaset ajatukset liikkuu päässä. Niistä kirjottaminen kummiskin auttaa mua tosi paljon. Se helpottaa oloa ja auttaa hyväksymään ittensä. Tänään päivä on mennyt ihan hyvin. Oikeastaan ihan samanlailla kuin eilen ainakin tähän asti. Tosin oloni on hyvä ja täynnä positiivisia ajatuksia. Se tuntuu hyvältä. Kumpa voisin pitää tätä olotilaa yllä enemmän. Töissä oli normaalia. purin tavaroita, nypin hyllyjä, auttelin asiakkaita ja tein kaikkea samaa kuin joka päivä. Kotona on myös ihan samanlaista. Toisaalta olen huomannut että tunnen oloni paljon paremmaksi kun koko perhe on koossa. En ehkä ole koskaan sitä itse ennen tajunnut mutta kaikki riidat vanhempien välillä on varmasti vaikuttaneet omaan olooni paljon. On hienoa nähdä että äiti ja "iskä" tulee toimeen. Eikä iskäkään juo. En koskaan kutsu tätä "iskää" oikeasti koskaan isäksi vaan tämän lempinimellä mutta näin netissä on helpompaa ilmasta asiat näin päin. Toisaalta minusta tuntuu että kun perhe on kasassa ja kaikki voi hyvin että, minulla oikeasti on isä. Ei häpeäisi myöntää sitä kellekkään. Toisaalta en vai ole tottunut kutsumaan ketään isäksi. Toisaalta minua harmittaa koska, haluaisin että voisin sanoa että, pidän häntä hienona isähahmona silloin kun tämä ei juo. Sitä ei vaan pysty sanomaan. Mutta kummiskin. Oloni on täänään erittäin hyvä joskin samanlainen. Olen tietty tylsistynyt mutta minusta tuntuu että minulla on paljon asioista joita voin tehdä sen estämiseksi. En nyt löydä tästä oikein paljon kerrottavaa.. Nyt kun voin hyvin ja mieli on valoisa niin ei jaksa ajatella mitään negatiivista. Ainoa pelkoni on se että tiedän ettei masennus lopu vain tähän.. Paha olo iskee taas ja lammaannuttaa.. Se pitää kesytää vaikkei sitä ymmärrä. Toivon että ymmärtäisin.. Oisi toisaalta hyvä olla joku kertomassa mit pitää tehdä.. Pelkeempä vain ettei masennuksesta ole oikeaa tietä ulos. Se tie pitä löytää itse.. Jokainen tavallaan niinkuin sananlasku sanoo. Kirjoittelen ehkä illemmalla lisää :3

Masennus päiväkirja osa 1

Huom: tämä teksti sisältää kaikenlaista turhaa "itsekseen höpöttelyä" joten ei kannata lukea koska, veikkaan ettei ketään oikeasti kiinnosta.




No olen nyt viimeaikoina potenut masennusta yms. Eräs hyvä ystäväni suositteli minulle ns "päiväkirjan kirjoittamista".. Sellaista johon kirjaan kaikki tunteeni ja muuta sellaista. Tarkoituksena olisi siis oppia ymmärtämään paremmin omia tunteitaan ja saada purkaa pahaa oloa.


En loppujen lopuksi ymmärrä omaa masennustani. Se on ärsyttävää ja tuo vain pahaa mieltä. Masennus saa ajatukseni jakautumaan. Normaalisti positiivisesti ajattelu ja hyvien asioiden löytäminen jokaisesta huonostakin asiasta on kadonnut. Masennusta on vaiheittain ja se iskee kuin salama.. Aluksi oloni on hyvä. Ajattelen asioita hyvin positiivisella asenteella ja oloni on erittäin rento. Ajatuksia tulvii ja mikään ei oikeastaan haittaa minua. Kavereiden kanssa on kiva olla ja mielen tilani on erittäin tyyni. Sitten yhtäkkiä mielentilani muuttuu todella apeaksi. Koen hymyilemisen erittäin vaikeaksi. Kaikki värit tuntuvat häviävän ja jokainen asia tuntuu ahdistavan. Koen itseni erittäin tylsistyneeksi mutten silti osaa tehdä asialle mitään. Joka asia ahdistaa. Koitan puhua normaalisti ja jutella äidin kanssa mutta äänestäni kuulee selvästi alakuloisuuden. Minua inhottaa että tiedän äänensävyni ärsyttävän äitiä. Se inhottaa minua. Se itkettää minua mutta kyyneltäkään ei tule ulos. Ymmärrän että äidilläkin on paljon stressiä töitä ja muista. Haluaisin auttaa mutta oma pahaoloni puskee läpi jokaiseen asiaan. En ymmärrä itseäni ollenkaan. Tuntuu kuin en hallitsisi mieltäni tai kehoani vaan seurasin jonkun toisen elämää tämän silmillä. Minua väsyttää paljon ja yleensä levätessä tunnen oloni hyväksi. Nukkuminen tuntuu hyvältä. Silti minusta tuntuu että nukkuessa hukkaan elämääni. No niinhän minä perjaatteessa teenkin. Vaikka nukkuessa tunnen oloni levolliseksi niin heräilen kokoajan. Se on rasittavaa ja saa minut hermostumaan. Herätessäni olen väsynyt. Aamuisin oloni on aina parempi.. Pidän yllä toivoa että aina tänään joku muuttuu.. Tiedän sisimmässäni ettei mikään silti muutu. Päivä on aivan samanlainen kuin eilenkin. Koulussa on yksinäistä ja kotona on yksinäistä. Tuntuu ettei kavereita olisi ollenkaan. En edes ymmärrä miten jaksan aina pettyä siitä kuinka päivä ei tuonutkaan mitään uutta mukavaa.. Sehän on täysin normaalia. Jokaisen ihmisen päivä on varmasti aika yksitoikkoinen. Tosin en tiedä onko se läheskään niin tylsä kuin omani. Inhoan sitä kuinka en tyydy mihinkään. Inhoan omaa ajattelutapaani ja suhtautumistani elämään koska, tiedän että minä en normaalisti ajattele niin. Miksi ihmisen pään sisällä pitää jyskyttää niin erilaiset asiat? Miksi inhoan ihmisiä jotka, sanovat haluavansa kuolla vaikka eivät tarkoita sitä. Miksi silti itse sanon niin? Tiedän että, haluan elää. Pelkään kuolemaa. Se on normaalia. Miksi siis haluaisin kuolla? En haluakkaan.. Miksi silti sanon niin? En tiedä sitä itsekkään.  Olen aina ollut sitä mieltä ettei saa sanoa mitään ellei todella tarkoita sitä. Olen edelleen sitä mieltä. Sanon parhaalle ystävälleni haluavani kuolla. Valitan elämästäni ja kaikesta mahdollisesta vaikka tiedän katuvani sanomisiani jälkeen päin. Niin teenkin. Minua hävettää nähdä ystävääni. Minua hävettää oma käytökseni ja se etten ymmärrä sitä. Minua harmittaa ja suututtaa ettei kukaan muukaan ymmärrä sitä.. Tosin miten kukaan voi ymmärtää mitä käyn läpi jos en itsekkään. Inhoa valittaa asioista. Haluan olla neutraali ja oppia näkemään asiat realistisesti. Normaalisti teenkin näin. Ajattelen kaiken niinkuin kuuluukin. Tiedän mihin pystyn ja mihin en. Osaan asettaa tavoitteeni niin että pystyn tavoittamaan ne. Tiedän etten pety elämässä jos pystyn hyväksymään sen omat ehdot ja säännöt. Silti masennuksen aikoihin en osaa tehdä mitään. Minusta tuntuu kuin minulla olisi oikeus vaatia jotain jostain. Tunnen että, minulla olisi oikeus saada onnellinen nuoruus ja elää täyttä elämää niinkuin muutkin. Tiedän ettei asiat tapahdu yhtäkkiä ei ehkä koskaan. Silti petyn kun asiat eivät muutukkaan kuin taikaiskusta. Eivät tieteskään.. Mitä odotin? En mitään? Miksi sitten petyn niin paljon? En ymmärrä!
Tunnen elämäni tylsäksi ja itseni elottomaksi. Minusta tuntuu että haluaisin vain itkeä mutten saa kyyneltäkään tirautettua. Tunnen olevani yksin. Yritän kuvitella oloani paremmaksi. Koitan saada itseni lepäämään. Minua stressaa. Haluaisin puhua näistä asioista vanhemmilleni ja ystävilleni. Haluan saada ymmärrystä ja vastauksia ja turhadun kun en saakkaan niitä. Äitini ei ymmärrä. Hän vain suuttuu. Joskus riidellessämmä hän sanoo erittäin ilkeitä asioita. Tiedän ettei hän tarkoita niitä. Silti musitan ne joka päivä. Ne syövät minua. Rakastan vanhempiani silti kaikki hyvät muistot tuntuvat joltain mitä minulla ei koskaan ollutkaan. Tai sellaisilta mitä en tule koskaan enään saamaan takaisin. Kaikki onnellset pienetkin hetket perheen kanssa tuntuvat kuin niitä ei enään tulisi olemaan. Erilaiset ajatukset ravaavat päässäni ja koitan saada niihin jonkilaista tolkkua. Kadehsdin muita. Kadehdin muiden elämää ja sitä mitä heillä on. Se tuntuu epäreilulta. Vaikka tiedän että minullakin on paljon mitä heillä ei ole. Silti tunnen turhaa kateutta. Tiedän ettei se ole oikein. Enkä tule saamaan mitään vaikka kadehtisin. On normaalia olla kateellinen jostain. Kateus voi olla tervettä. Se antaa yrittää.. Oma kateuteni on enemmän sairasta. Se on halveksuvaa ja saa minut vihaamaan muita ja itseäni. Loukkaannun helposti ja suutun asioista joista ei pitäisi. Asioista jotka ovat täysin turhia. Suutun jos joku voi tehdä asioita joita minä en. Jos joku saa olla väärässä mutta minä en. Osittai siihen on syynsä ja osittain se on vain turhaa halveksuntaa. Yritän vitsailla siitä kuinka ihmiset vihaavat minua ilman syytä. Yritän olla välittämättä siitä että minusta tehdään syntipukki vain siksi että, muut saavat jonkun jolle olla vihainen. Se on väärin enkä pidä siitä. Haluaisin tukea enkä aina kestämään sitä yksin. Minua osittain harmittaa että ihmiset eivät viitsi auttaa minua koska, pelkäävät pilaavansa oman maineensa. Vaikka se ei ehkä olekkaan näin. Tein sen taas. Halveksin muita ja suutun. Teen omat johtopäätökseni. Kyllä minulla varmasti on ihmisiä jotka haluavat auttaa.. Tai ehkä ei. En tiedä. Tiedän ärsyttäväni ystäviäni ja vanhempiani käytökselläni. Koitan kätkeä sen mutten osaa. Yritän tehdä asioita ollakseni ärsyttämättä muita. Tiedän että, sekin ärsyttää muita. En edes tiedä yritänkö oikeasti vai teenkö sen tahallani. Osittain haluan ihmisten huomaavan pahan oloni ja tukevan minua. Osittain en halua ihmisten tunkevan nokkaansa asioihini. Haluan että, asiat muuttuvat enkä vain että niihin yritetään tehdä muutos. Vaadin asioita mielessäni. Minusta tuntuu että, ihmiset ovat minulle velkaa. Ei.. Eivät ihmiset.. Mutta joku on. Koitan monesti pohtia mistä elämässä on kyse. Onko olemassa ns "tasapaino" ihmisen elämässä joka tarkoittaa että, on hyviä ja huonoja aikoja. Joku hyvä asia pitää maksaa jollain pahalla ja joku paha korvataan hyvällä.. Jos niin on niin saanko minä jotain hyvää? Vai olenko sittenkin elänyt jo hyvät hetkeni. Vai onko elämässä karma? Joudunko maksamaan jostain mitä olen tehnyt? Vai onko elämä vain tarkoitukseton? Se voi olla hyvä tai huono? Tai molempia? Pelkään että näin on.. Pelkään kaikkea. En halua maksaa mistään. En halua tälläistä elämää.. Toisaalta pelkään kaikkea hyvääkin koska, pelkään että, sekin romahtaa.. Kun olen masentunut pelkään kaikkea. Hyvää ja huonoa. Normaalisti löydän jotain hyvää jokaisesta asiasta. Olen menettänyt sen ajattelutavan....


Noin.. Toi ehkä riittää terapeuttisesti tällepäivälle.. Ehkä se oikeesti helpottaa vähän kun saa asioita ylös. Kaikki mitä tossa lukee on kaikki se mitä mun päässä liikkuu. En tiiä miks oon kirjottanut sen noin kirjakielellisesti mut kai se on niin miten mä asiat ajattelen... Antaa sen olla niin.